Kukaan ei kiistä vakavasti sitä, että vuosi 1923 oli loistava vuosi nuorelle Weimarin tasavallallekauhea vuosioli. Sitä vastoin se on harvinaisempi kuin aAnnus mirabilison ymmärretty[1], vaikka "liberaalin demokratian itseluottamuksessa" oli jotain ihmeellistä useiden päällekkäisten ja voimistuvien kriisien edessä. Tulkinta ihmevuodeksi osoittautuu yhteensopivaksi Weimarin tutkimuksen nykyisen suuntauksen kanssa arvostaa ensimmäisen saksalaisen demokratian positiivisia kehitysmahdollisuuksia. Tällaista historiallista kuvaa seurasi myös "kriisivuotta" koskeva konferenssi vuonna 1923, joka ei ainoastaan piirtänyt laajaa panoraamaa samalle vuodelle, vaan otti erityisesti huomioon sen edellytykset ja seuraukset.
Tervehdyspuheessaan MICHAEL BORCHARD (Berliini) korosti, että vuosi 1923 ei ollut vain kriisin, vaan myös "uusien alkujen" vuosi, joka todisti enemmän liberaalin demokratian itsevarmuudesta kuin sen romahtamisesta. Tässä mielessä hän ymmärsi konferenssin "erilaisemman näkökulman kokeiluksi". Tätä seurasi EWALD GROTHE (Gummersbach), joka ei myöskään halunnut, että vuotta 1923 ymmärrettäisiin vain "trauman vuodeksi" ja kannatti tapahtumien analyyttistä irrottamista vuoden 1933 katoamispisteestä.
GERD KRUMEICH (Düsseldorf) laajensi luennossaan näkemystä ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeisistä vuosista ja kritisoi sitä tosiasiaa, että tuskin mikään Weimarin tasavallan historia ottaa vakavasti sitä tosiasiaa, että Weimar oli "sodan lapsi". Hän piti tappion ja vallankumouksen rasituksia vakavina. Erityisesti Krumeich korosti sitä tosiasiaa, että marraskuun vallankumous olisi monien saksalaisten käsityksen mukaan tehnyt tyhjäksi "kunnianomaisen rauhan".
Luentonsa alussa MICHAEL DREYER (Jena) esitti kysymyksen, pitäisikö vuotta 1923 kuvata paitsi kriisivuodeksi, myös "kriisin voittamisen vuodeksi". Hän korosti sen ajan stressitestien laajuutta ja intensiteettiä ja vertasi niitä Weimarin keisarillisen perustuslain (48 artikla) välineisiin. Perustuu Christoph Gusyn sanaan "hyvä kunto huonoina aikoina"[2]Dreyer puhui jopa "hyvästä perustuslaista huonoihin aikoihin" ja tunnusti Weimarin tasavallan kyvyn käsitellä aikansa haasteita.
HORST MÖLLER (München) vastusti myös Weimarin tasavallan historiaa, joka kerrottiin "ohjelmoituna tuomiopäivän tarinana". Samalla hän korosti, että tärkeät syyt epäonnistumiseen olivat luonteeltaan ulkopoliittisia. Pariisin esikaupunkisopimukset ja Kansainliiton perustaminen eivät saaneet aikaan vakaata rauhanjärjestystä. Rakenteelliset ongelmat, kuten kansallisten vähemmistöjen käsittely, jäivät ratkaisematta, tärkeät valtiot kuten Saksa, Neuvostoliitto ja USA jäivät ulkopuolelle.
Myöhemmin käydyssä keskustelussa käsiteltiin marraskuun vallankumouksen merkitystä rauhanolosuhteille. Krumeich piti kiinni väitöskirjastaan, jonka mukaan tämä oli huomattavasti heikentänyt saksalaisten neuvotteluasemaa, mutta Möller korosti, että Saksan tappio oli varma jo ennen vallankumousta. Kaksi osallistujaa olivat yhtä mieltä siitä, että vuonna 1923 seuranneille "kultaisille kaksikymmenisille", jolloin DNVP osallistui hallitukseen ja Hindenburg valittiin valtakunnan presidentiksi, oli myös ongelmallinen kehitys. Krumeich esitti kysymyksen, miksi tasavalta "ei ollut kehittänyt jälkeäkään karismasta" selviytymismenestymistään huolimatta.
Sitä vastoin toinen paneeli oli vähemmän kiistanalainen. KARL-PETER ELLERBROCK (Dortmund) analysoi paikallisten yritysten suhtautumista Ruhrin miehitykseen ja havaitsi, että ammattiliitot menettivät poliittista painoarvoa seuraavan ajanjakson aikana ja että työn ja pääoman suhdetta säädettiin uudelleen. Lopuksi hän korosti Ruhrkampfin myyttisyyttä ja sen roolia alueellisen identiteetin kehittämisessä alueella, jolle on tunnusomaista "kaupungin myllerrys" ja "ilmentävä seurakunnallinen ajattelu".
HOLGER LÖTTEL (Bad Honnef) kysyi Reinin ja Pfalzin separatistien poliittisista ideoista ja sosiaalisista profiileista. Lottelin mukaan separatistiryhmät eivät alun perin nousseet poliittisten lahkojen aseman yläpuolelle; vain Ruhrin kriisi antoi heille ratkaisevan sysäyksen. Lisäksi Koblenzin ja Speyerin lyhytaikaiset separatistihallitukset yhdistivät täysin vastakkaisia poliittisia ja ideologisia virtauksia seuraajiin, joita ohjasi enemmän "hetken tarve" kuin poliittinen vakaumus.
WALTER MÜHLHAUSEN (Darmstadt) keskusteli yleisistä ehdoista, joilla Wilhelm Cuno pääsi valtakunnankanslerin virkaan ja pystyi pysymään tässä tehtävässä elokuuhun 1923 huolimatta riittämättömästä kriisinhallinnasta. Hänen vähemmistöhallituksensa korvannut suuri koalitio ei ollut alusta alkaen "yhteisten vakaumusten liitto", vaan sen muovasivat siipipuolueiden SPD ja DVP väliset jännitteet. Vastaavan valtuutuslain ansiosta Marxin hallituksella oli lopulta ratkaiseva valta jatkaa Stresemannin aikana aloitettua valuutan uudelleenjärjestelyprosessia.
UDO DI FABIO (Bonn) totesi pääpuheessaan, että väkivalta ja väkivallan uhka kansainvälisissä suhteissa jäävät yhä enemmän lain taka-alalle. Mitä tulee Kiinan ulkopolitiikkaan, Di Fabio muistutti Carl Schmittin "Kansainvälisestä laista suurikokoisista alueista, joilla on interventiokielto ei-spatiaalisille valtuuksille" (1939). Hän nimesi muun muassa entisten suurten institutionaalisten toimijoiden (puolueet, yhdistykset, kirkot jne.) heikkouden nykyisessä "tunnelmayhteiskunnassa" sisäiseksi uhkaksi liberaalille demokratialle. Se, että saksalainen yhteiskunta pelkää kauaskantoista jakautumista, kuten Di Fabio havaitsi Yhdysvalloissa, johtui ei vähiten Weimarin tasavallan kokemuksista.
Myöhempi paneelikeskustelu tehosti vuoden 1923 nykyrelevanssin etsintää. DOMINIK GEPPERT (Potsdam) pohti, mitä johtopäätöksiä voitaisiin tehdä vuoden 1923 erityisen suuresta yleisestä kiinnostuksesta.[3]Hän epäili, että aikakausien kriisien voittamisen tarkastelu toimi itsevarmuuden välineenä aikana, jolloin yhteiskunta ei ehkä enää täysin uskonut demokratian itseluottamusvoimiin. Kuten muutkin panelistit, KAREN HORN (Erfurt) korosti vuoden 1923 ja nykyisen vertailun rajallista hyödyllisyyttä ja huomautti, että 1970-luku oli nykyisen inflaation kannalta merkityksellisempi vertailutilanne.
ECKHARD JESSE (Chemnitz) avasi luentonsa "häiritsevällä ja samalla ymmärrettävällä havainnolla", että nykyään ei juuri puhuta radikaaleista vasemmiston hyökkäyksistä Weimarin demokratiaa vastaan. Käyttämällä Rosa Luxemburgin, KPD:n ja joidenkin vasemmiston intellektuellien antiparlamentaarismin esimerkkiä Jesse havainnollistaa vaaroja, joille tasavalta oli alttiina vasemmistolta. Erityisesti KPD oli "persoonallisesti äärivoimana" heikentänyt työväenliikettä järjettömällä taistelullaan "sosiaalifasismia" vastaan. Hän ei halunnut tukea Weimarin tasavaltaa, mutta hän ei myöskään voinut kaataa sitä.
VOLKER STALMANN (Berliini) käsitteli poliittisen kirjon vastakkaista osaa, käsitellen eri nationalististen ryhmien ja kansallissosialistien tavoitteita ja kehitystä. Hän selitti sen tosiasian, että NSDAP halusi agitoida "marraskuun rikollisia" Ranskan ja Belgian miehittäjiä vastaan vuonna 1923, puolueen johdon pelkoon katoamisesta kansallisen yhteisrintaman nimettömyyteen. Stalmannin näkökulmasta saman vuoden marraskuun Hitlerin vallankaappaus vaikutti tahattomasti tasavallan vakautukseen, koska Hitler olisi horjuttanut oikeistokonservatiivien vallankaappaussuunnitelmat.
DESIDERIUS MEIER (Passau) kiinnitti vastustajien huomion Weimarin demokratian enemmän tai vähemmän vakuuttuneisiin kannattajiin. Monet liberaalit olisivat olleet skeptisiä tämän suhteen alussa. Tämä koskee ennen kaikkea DVP:tä, mutta tällaiset varaumat ovat yleisiä myös DDP:ssä ja näkyvät päivittäisessä poliittisessa työssä. DVP:n sisällä vuoden 1923 syksyn kriisi johti "sisäiseen sopeutumiseen", niin että puolue pystyi seuraavina vuosina osallistumaan järjestelmän vakauttamiseen. Kun vuoden 1923 valtuutusasiat hyväksyttiin, DDP:n riveistä kuului enemmän puolueita ja parlamentarismia kritisoivia lausuntoja kuin vakavia huolenaiheita. Meier katsoi tämän johtuvan puolueessa vallinneesta moniarvoisuudenvastaisesta valtionkäsityksestä, joka oli Saksan valtakunnan perinteen mukainen.
JOHANNES BÄHR (Frankfurt am Main) piti hyperinflaatiota kriisivuoden 1923 "luultavasti silmiinpistävimpänä piirteenä" ja ensimmäisen maailmansodan alkaessa alkaneen kehityksen huipentumaksi. Uusien lakkojen ja levottomuuksien pelossa Saksa oli valinnut "inflaation erityispolun" vuodesta 1920 lähtien. Samaan aikaan Valtakunnan hallitus ei pyrkinyt avaamaan uusia lähteitä hyvitysmaksujen takaisinmaksuun. Itävallan ja Tšekkoslovakian esimerkkien avulla Bähr teki selväksi, että Saksan kehitykselle oli varmasti vaihtoehtoja.
HEIKE KNORTZ (Karlsruhe) antoi katsauksen Saksan valtakunnan yhdistyksen talousjärjestyskonsepteihin. Kun Hermann Bucher vaati "pakkotalouden poistamista kaikissa muodoissa", Paul Silverberg suunnitteli markkinaliberaalin taloudellisen ohjelman, joka ei sisällä sosiaalisia siteitä. Knortz päätyi siihen johtopäätökseen, että teollisuusmiehillä oli pohjimmiltaan mielessään markkinatalous riskittömällä markkinalla ja taatuilla voitoilla. Tässä suhteessa Weimarissa voisi puhua "markkinataloudesta ilman markkinaekonomisteja".
Konferenssi käsitteli siis laajan kirjon aiheita, jotka liittyvät suoraan vuoden 1923 kriiseihin. Vaikka etualalla oli pääosin poliittinen tapahtumien historia, yksittäiset paneelit antoivat tilaa myös talous-, yhteiskunta- ja mielihistoriallisille lähestymistavoille. Päätöskeskustelussa Michael Borchard katsoi jälleen kerran vuoden 1923 vaikutuksia ja kysyi, mitä jälkiä kriisivuosi oli jättänyt taloustieteilijöihin, kuten Walter Euckeniin ja Wilhelm Röpkeen. Tässä mielessä arkihistorian ja muistokulttuurin näkökulmien voimakkaampi huomioiminen olisi voinut myötävaikuttaa konferenssin otsikossa mainittujen vuoden 1923 seurausten tarkempaan tallentamiseen. Olisi voinut tulla vieläkin selvemmäksi, miksi se Weimarin tasavallallekauhea vuosija aAnnus mirabilisoli samaan aikaan.
Konferenssin yleiskatsaus:
Michael Borchard (Berliini): Tervetuloa
Ewald Grothe (Gummersbach): Tervetuloa
Paneeli I Alkutilanne ensimmäisen maailmansodan lopussa
Moderaattori: Hans Walter Hütter (Düsseldorf)
Gerd Krumeich (Düsseldorf): Taakkoja tasavallalle: Vallankumous 1918/19 ja legenda puukotusta selkään
Michael Dreyer (Jena): Perustuslaki ja perustuslaillinen todellisuus
Horst Möller (München): Ulkopolitiikka, Versaillesin sopimus ja kansainväliset suhteet
Paneeli II Ruhrin kriisi ja sen sisäpoliittiset seuraukset
Moderaattori: Christin Pschichholz (Potsdam)
Karl-Peter Ellerbrock (Dortmund): Ruhrin miehitys: motiivit - tavoitteet - reaktiot
Holger Löttel (Bad Honnef): Los von Berlin: Separatistit Reininmaalla ja Pfalzissa
Walter Mühlhausen (Darmstadt): Hallituksen ja puoluejärjestelmän muodostuminen. Vakautus- ja epävakautusnäkökohdat Cuno- ja Stresemann-kaappien alla
Keynote
Karl-Heinz Paqué (Potsdam): Johdanto
Udo Di Fabio (Bonn): Ulkoiset ja sisäiset uhat liberaalille demokratialle 2000-luvulla
keskustelupalsta
Moderaattori: Sven-Felix Kellerhoff (Berliini)
Udo Di Fabio (Bonn); Dominik Geppert (Potsdam); Katja Leikert (Bruchkoebel); Linda Teuteberg (Potsdam); Karen Horn (Erfurt)
Norbert Lammert (Berliini): Loppusanat
Paneeli 3: Poliittinen kulttuuri - republikanismi ja antirepublikanismi
Moderaattori: Christiane Scheidemann (Berliini)
Eckhard Jesse (Chemnitz): Ajettu vasemmalta
Volker Stalmann (Berliini): Vaarat oikealta
Desiderius Meier (Passau): Liberaalit käsitykset demokraattisesta järjestyksestä
Paneeli 4: Talouden muutosongelmat
Moderaattori: Anne Chr. Nagel (Giessen)
Johannes Bähr (Frankfurt am Main): Finanssikriisi ja inflaatio
Heike Knortz (Karlsruhe): Järjestä talouden ideoita
Huomautukset:
[1]Esimerkiksi Heinrich Brüning muistelmissaan: Heinrich Brüning, Memoiren, 1918-1934, Stuttgart 1970, s. 77.
[2]Christoph Gusy, 100 vuotta Weimarin perustuslaista. Hyvä kunto huonoina aikoina, Tübingen 2018.
[3]Katso esimerkki lukemattomista uusista julkaisuista tietokirjallisuuden markkinoilla: Peter Longerich, Out of Control. Saksa 1923, Wien 2022; Volker Ullrich, Saksa 1923. The Year on the Abyss, München 2022.